Hae kulkineennimiä:
Edeltävässä luvussa kerrottiin nimien antamisesta ja syntymisestä sekä nimiin liittyvistä funktioista. Tällöin näkökulma oli pääasiassa tuoreissa nimissä. Nyt katsomme asiaa enemmänkin diakronisesta näkökulmasta ja perehdymme niihin tekijöihin, jotka säätelevät nimien leviämistä, säilymistä ja muokkautumista.
Sanat ja nimet ovat kielen yksiköitä. Yksikkö voi konventionaalistua koko kieliyhteisössä tai pienemmässä piirissä ja sen asema kognitiivisena yksikkönä vahvistuu sitä käytettäessä ja heikentyy, kun sitä ei käytetä (Sjöblom 2006: 62).
Kielelliset muutokset leviävät yksilötasolta yleiselle tasolle. Ilman yksityiskohtaisempia tutkimuksia voidaan olettaa, että makrotason (leviämis-)mallit ovat todennäköisesti sovellettavissa myös kulkineennimien levittäytymiseen. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että niin kulkineet kuin kulkineennimet leviävät helposti koko suomalaiseen puhujayhteisöön, ja näiden levittäytymisten välillä on luonteva syy-seuraussuhde.
Myös kaupunkinimistöhankkeessa toimineet Terhi Ainiala ja Aila Mielikäinen ovat havainneet, että uudet nimimallit ja nimet leviävät hierarkkisesti kaupungeista toisiin ja maaseudulle (Ainiala 2005: 17, Mielikäinen 2005: 28, 30), ja jonkinlaiseen hierarkkiseen levittäytymiseen perustuu myös asutushistoriallinen nimistöntutkimus. Nyky-Suomi ei kuitenkaan enää ole rakenteeltaan samanlainen kuin vielä joitakin satoja vuosia sitten. Nimi tarvitsee levitäkseen laadukkuuden lisäksi nykyisin usein myös pääsyn levityskanavaan. Neologismi vaatii yleisesti tunnetuksi tullakseen levittäytymisen Helsinkiin ja valtakunnalliseen mediaan. Hyvä esimerkki on Helsingin nimistö: Espa, Lasipalatsi ja Stadikka tiedetään Rovaniemelläkin, ja niistä puhutaan helsinkikeskeisessä televisiossa sen kummemmin selittelemättä, ikään kuin niiden tunteminen olisi kansalaisvelvollisuus. Sen sijaan Rovaniemen "vastaavia kohteita", vaikkapa Sampparia 'Sampoaukio' ja Kortsuvaaraa 'Korkalovaara', ei tunneta suomalaisen mediajulkisuuden keskipisteenä toimivassa Helsingissä eikä ylipäätään Oulun eteläpuolella.
Etunimien levittäytymisen kuvauksessa on hyödynnetty Rogersin [1962] diffuusiomallia. Innovaation leviämiseksi tarvitaan innovaatio, innovaation jo omaksunut henkilö, välityskanava ja innovaation vastaanottaja. Ihmisiä voidaan luokitella eri ryhmiin sen mukaan, missä vaiheessa he omaksuvat uudennoksia. Uudennoksen ensimmäisiä omaksujia sanotaan innovaattoreiksi (2,5 %) ja heitä seuraavia aktiivisia henkilöitä varhaisomaksujiksi (13,5 %). Seuraavaksi uudennoksen omaksuu pohdiskelevampi varhaisenemmistö (34 %) ja heitä seuraa vielä epäluuloisempi myöhäisenemmistö (34 %), joka omaksuu innovaation vasta kun se on yleisesti hyväksytty. Viimeiset 16 % eli vitkastelijat omaksuvat innovaation viimeisenä; he ovat usein syrjäytyneitä ja konservatiivisia. Innovaation levittäytymistä voidaan tarkastella myös maantieteellisesti: innovaatio voi levitä niin aaltona kuin hierarkkisesti suuremmilta paikkakunnilta pienemmille. (NP 2008: 239–240.) Suomessa on todettu, että ainakin etunimen levittäytyminen koko maahan on edellyttänyt sen yleistymistä Helsingin seudulla suosionsa alkuvaiheessa. Toisaalta tällaisista innovaatioista usein tulee suhteellisesti yleisempiä pääkaupunkiseudun ulkopuolella, sillä suurissa keskuksissa elämä on moniarvoisempaa ja enemmän vaihtoehtoja tarjoavaa. (Kiviniemi 1989: 311–312.)
Kielellisen innovaation leviämistä on myös verrattu Adam Smithin 1759 keksimään taloustieteelliseen näkymättömän käden teoriaan. Niin talouden kuin kielen muutoksissa yksittäiset tiedostamattomat henkilöt ovat avainasemassa, ja pienistä puroista syntyy suuri virta: kielenmuutoksia ohjaa siis "näkymätön käsi" (Geeraerts 2010: 232–233.) Puhujat voivat joko päätyä samoista lähtökohdista samanaikaisesti samankaltaisiin ratkaisuihin toisistaan tietämättä tai he voivat jäljitellä toisiaan.
Tässä jäljittelyssä prestiisiasemassa olevilla tai viestintäalalla toimivilla henkilöillä on merkittävä vaikutusvalta. (ks. Sjöblom 2004: 88.) Nykyisessä tietoyhteiskunnassa yksi nimi voi saavuttaa koko Suomen jopa yhdessä päivässä. Tällaisista hyviä esimerkkejä ovat kaukaisten paikkojen ja tuntemattomien henkilöitten nimet, jotka tulevat suomalaistenkin tietoisuuteen, kun niitä aletaan käyttää mediassa. Vuonna 2007 Helsingin Olympiastadionille muuttanut huuhkaja sai hiukan myöhemmin monimielisen nimen Bubi. Huuhkajan vaikutettua maajoukkuemenestykseen nimi oli pian lähes koko kansan huulilla. Menneinä aikoina nimistön ja sanaston levittäytyminen on ollut hitaampaa, mutta esimerkiksi SMS:n aineskokoelmat osoittavat, että monet viittauskohteeltaan suhteellisen epämääräisetkin sanat ovat levittäytyneet halki Suomen muun muassa Raamatun kielen, arkkiveisujen, kulkumiesten ja muun viestinnän välityksellä. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi angileetis ja alvari(insa), joista on havaintoja sieltä täältä ilman erityistä alueellista jakaumaa. Samoin myös ani- ja tuiki-sanojen maantieteellinen levinneisyys kansankielen kokoelmissa tukee sitä, että esiintymät ovat suurelta osin kirjallista perua (Seppälä 2005). Kulttuurin merkitykseen (slangi)sanojen levittäytymisessä on kiinnittänyt huomiota myös Hämäläinen (1956: 202–228) appellatiivistuneitten henkilönnimien taustoja ja levintää selvittelevässä artikkelissaan Kynttilä otti uunon vihtorin. Hämäläisen keskeinen havainto oli, että monella näistä uuno-tyypin ilmauksista oli vielä tuolloin jäljitettävissä oleva esikuva, ja että ilmausten leviämisreittejäkin pystyttiin jonkin verran selvittelemään. Mediajulkisuuden on todettu myös selvästi vaikuttaneen etunimien muodikkuuteen erityisesti harvinaisehkoissa nimissä (NP 2008: 243). Kulkineennimistössäkin medialla on ollut merkitystä, vaikka aina julkisuudessa nimeä käyttänyttä henkilöä ei muistetakaan:
Fiat 600:n tunnetuin nimitys on Pompannappi, joka tunnetaan joka puolella Suomea ja josta on aineistossakin kymmeniä esiintymiä. Pompannappi-nimi kuvaa osuvasti sekä autojen muotoa ja kokoa että tuollaisiin pieniin autoihin liittyviä ajo-ominaisuuksia (vrt. pompata ja pomppa). Informanttien muistelun mukaan Fiat 600:n nimi on saanut valtakunnallisen tunnettuutensa nykytekniikan avulla: Ensio Itkonen lienee käyttänyt sitä ohjelmassaan joko televisiossa tai radiossa. Nimeä on käytetty myös Ministä. Epämetaforisessa merkityksessään ('takin nappi') harvinaistunut lekseemi on luultavasti päätynyt myös kierrätykseen. Anu Jantusen keräämissä nimilipuissa mainitaan Pompannappi myös erään pienen ja mustan Ford Fiestan (vm. 1991) yksilönnimityksenä. Lipussa kerrotaan nimeämisperusteena, että autonomistajan äiti totesi auton nähtyään "Tuoha on ku pompannappi!". Koska yksilönnimi on annettu 1990-luvulla, ei ole mitenkään pois suljettua, etteikö kyseessä voisi olla eräänlainen vanhan kulkineennimen ottaminen uudelleen käyttöön toiseen tarkoitteeseen viittaavana.
Paitsi nimiä media levittää myös nimien aineksia tai aiheita. Median merkitystä todistavat nimittäin mm. populäärikulttuuriin liittyvät nimet: Mummo Ankan auto, Sillä silmällä -auto, Pyhimys-Volvo, Helmi-Orvokki, Batmobiili, Johtotähti, Timangi-Toyota ja monet muut. Näitä populäärikulttuurista kulkineennimistöön jääneitä muistumia käsitellään lyhyesti luvussa F:5.
Uusiin esineisiin ja ilmiöihin kytkeytyneet uudet sanat ovat toki levittäytyneet kyseisten esineiden mukana. Sama pätee myös kulkupelien nimiin. Kulkineiden nimitykset ovat yleensä tulleet käyttöön hiukan sen jälkeen, kun auto on tullut Suomeen, ja tulevat katoamaan, kun viimeinen muisto kustakin automerkistä katoaa. Katoaminen vaikuttaisi tapahtuvan noin sukupolvi "perävalojen viimeisen vilkahduksen" jälkeen; ks. tarkemmin lukua B:2.3.
Mikrotasolla nimien levittäytymistä ei juuri ole tutkittu. Tähän olen aiemmin (Seppälä 2009: 41–45) ehdottanut avuksi hyväksyttämiskierroksen käsitettä.
Hyväksyttämiskierros on itse keksimäni termi. Kielenilmiöiden leviämistä yhteisöissä on havainnollistettu kielitieteessä, erityisesti sosiolingvistiikassa, monin erilaisin mallein ja termein. Se, miksi en ole valinnut käyttöön mitään näistä, johtuu erilaisesta näkökulmasta. Sosiolingvistien tutkimat äänteenmuutokset ovat usein kielenkäyttäjän kannalta "salakavalia", huomaamattomia ja osin tiedostamattomiakin. Henkilönnimien muodikkuuden ja leviämisen tutkimuksessa kyse taas on siitä, että lapselle annetaan harkinnan tuloksena nimi, jota tästä tullaan pitkälti käyttämään pitkäänkin. Kieleen syntyvien uudissanojen ja -nimien leviämisessä tilanne on kuitenkin näkemykseni mukaan toisenlainen, yhtäältä ristimistä spontaanimpi mutta toisaalta äänteenmuutosta tiedostetumpi. En myöskään ole niinkään kiinnostunut leviämisestä makrotason kannalta innovaattoreineen ja sosiaalisine verkostoineen. Hyväksyttämiskierros-termillä haluan sitä vastoin lähinnä korostaa uudennoksen leviämisen yksilönäkökulmaa. Ajatus on se, että viime kädessä uudennoksen leviämismahdollisuudet ovat kiinni sen saamasta hyväksynnästä yksilöiden mielissä. Ajatteluni keskiössä on siis yksittäisen uudennoksen tie sen ensimmäiseltä keksijä-käyttäjältä kohti yleistymistä. Termi onkin tarkoitettu keskustelunavaukseksi ja ilmiön hahmottamisen välineeksi.
Tultuaan keksityksi ja jossain tilanteessa käytetyksi yksittäinen ilmaus lähtee hyväksyttämiskierrokselle kieliyhteisön pariin. Hyväksyttämiskierroksella ilmaus tapaa uusia kielenkäyttäjiä, jotka kuulevat tai lukevat itselleen uuden ilmauksen jostakin, arvioivat sen ja mahdollisesti omaksuvat sen idiolekteihinsä, mikäli heillä on ilmaukselle tarvetta ja mikäli he pitävät sitä hyvänä. Hyväksyttämiskierroksella muut kielenkäyttäjät arvioivat nimen sattuvuutta. Sattuvuutta arvioidaan käytännössä samoin kriteerein kuin nimenantaja on käyttänyt nimitystä kohteelle antaessaan. Nimen arviointi on siis samanlainen prosessi kuin nimen antaminen, vaikka nimeä arvioitaessa ja annettaessa näkökulma on osin päinvastainen: Nimeä annettaessa arvioidaan kohteen ominaisuuksia ja verrataan niitä syntymäisillään olevaan nimeen ja mielessä olevaan kielitietoon. Nimeä arvioitaessa sen sijaan enemmänkin verrataan nimen sisältämää tietoa ja nimen ominaisuuksia tietoon, jota kohteesta joko välillisesti tai välittömästi on. Ilmauksen kohteesta ei välttämättä ole pakko olla lainkaan konkreettista tietoa, vaan mielikuva riittää nimen arvioimiseen.
Siitä ei myöskään ole tietoa, miten kielenkäyttäjät näitä heitä vastaan tulevia ja heille vieraita uudisilmauksia kohtelevat ja millä perustein. Ilmauksista ilmeisesti arviodaan sekä niiden muotoa (äännettävyys, pituus ja muu rakenne), sattuvuutta ja ilmaisurikkautta, tyyliväriä ja muita mahdollisia seikkoja. Zilliacuksen (1976: 171) mielestä nimenantajan motiivit paikan nimeämiseen ovat käytännössä alun perin identtisiä niiden motiivien kanssa, jotka saavat yhteisön ottamaan [paikan]nimen käyttöönsä, vaikka yhteisön elintavoissa tai nimikäytännöissä tapahtuvat muutokset voivatkin johtaa näiden motiivien erilaistumiseen. Lieneekin osittain totta, että nimenantajat ja nimenkäyttäjät arvioivat kieliyhteisön jäseninä nimettäviä kohteita ja nimen sattuvuutta ym. samalla tavoin, ts. he tuntevat samat nimimallit ja -tyypit (rakenteelliset, semanttiset jne.). Sjöblom (2006: 60) on kuitenkin katsonut, että nimenantajan nimenantomotiivit eivät ole nimenkäyttäjien nimenhyväksyntämotiivien kanssa samanlaiset ainakaan kaikkien harkinnaisnimien suhteen. Yhteisö voi, nimenantajan motiiveista riippumatta, käyttää nimeä vain sen vakiintuneisuuden tähden tai muista syistä (mp.). Epäilemättä myös Sjöblom on oikeassa: vakiintunutta nimeä voidaan käyttää, vaikkei se olisikaan sisällöltään tai muodoltaan erityisen mielekäs. Yksittäisen ilmauksen levittäytymisen varhaisvaiheet olisi tärkeä, jopa kokeellisin menetelmin tutkittavissa oleva tutkimuskohde, johon tässä tutkimuksessa ei ole mahdollista paneutua. Levittäytymiseen kuitenkin varmasti vaikuttavat ainakin ilmauksen muoto, sisältö ja tarkoitteen yleisyys, ilmauksen käyttötarve, ilmauksen muut käyttäjät ja sosiaalinen paine ilmauksen omaksumiseen sekä ilmauksen vakiintuminen median tai virallistamisen kautta. Rivien välistä voidaan myös lukea, että hauskuus edistää nimen leviämistä:
H11: "Siskonpoika oli kaksvuotias, kun näki vanhan ja ruosteisen David Brown 880 -traktorin ja sano siitä Deivid Ruskea. Nimen tietää puoli kylää ja toinenkin kylä, on sille sen verran naureskeltu."
Yksilötason prosessi voidaan rinnastaa teoriaan kognitiivisesta kehästä: skeemat eivät vain synny, vaan myös muuttuvat ja kehittyvät, kun kokemus antaa siihen aihetta. Skeemojen dynaamista vuorovaikutusta kokemuksen kohteiden kanssa on 1970-luvulta asti kuvattu kognitiivisella kehällä. Skeemat ovat vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa: kun vanhat skeemat kohtaavat todellisuuden, tulos voi olla uusi, tarkistettu kuva maailmasta, mikä tarkoittaa myös uusia tai tarkistettuja skeemoja, jotka taas kohtaavat todellisuuden ja niin edelleen. (Larjavaara 2007: 30.) Kielellistä ärsykettä siis seuraa tarvittaessa muutos ja yksilöllisen kielivarannon ja nimitaidon muutos. Mikäli tarpeeksi monet kielenkäyttäjät päätyvät hyväksymään ilmauksen ja lisäksi ottavat sen käyttöön, ilmaus saavuttaa kriittisen massan ja yleistyy. Varsinaisesti jotain ilmausta voidaan pitää kielen osana, kun se on jossain määrin yleistynyt kielessä, siis muittenkin saman kielen käyttäjien keskuudessa. Se, minkä verran yleistymistä vaaditaan, riippuu monesta tekijästä eikä sitä ole tässä tarpeen ruotia.
Hyväksyttämiskierrosta ei voi kuvata kaksiulotteisella graafilla, koska jokainen kuulija saattaa muuttua puhujaksi ja käyttää uudissanaa taas useitten eri henkilöitten kanssa kommunikoidessaan eikä alkuperäinenkään puhuja välttämättä jätä nimen käyttöä yhteen kertaan. Hyväksyttäminen prosessina siis haarautuu moniaalle, ja samanaikaisesti käytössä saattaa olla nimestä tai sanasta eri versioita. Morfofonologisen versioitumisen lisäksi semanttinenkin variaatio on mahdollista: esimerkiksi nimi Rin-tin-tin saattaa eri lähteiden mukaan tarkoittaa sekä 2-tahtista Saabia että 2-tahtista Wartburgia. Ei ole mitään selvää kriteeriä, joka määrittäisi, milloin tilapäisnimitys on muuttunut valmiiksi käyttönimeksi. Näin kuitenkin jossakin vaiheessa käy, kun tarpeeksi moni kieliyhteisön jäsen on hyväksyttämiskierroksella hyväksynyt nimityksen varioimatta sitä. (Rinnakkain elävät variantitkin tosin tukevat toistensa säilymistä ja vakiintumista.)
Nimeytyminen, siis matka hyväksyttämiskierroksella, voidaan osin ohittaa hallinnollisin päätöksin. Kesämökkipalsta ja sillä oleva huvila voidaan nimetä Kasketuksi, mökille kuljettava väline Fordiksi, perheen poika Juuso Petteri Nikulaiseksi ja Espoon uusi kaupunginosa Piispanpyöliksi, ja perusoletus on, että näitä nimiä käytetään, koska ne ovat virallisia. Ne ovat syntyessään valmiita käyttönimiä, ja niillä on erilaisten rekisterien ja hallinnollisten käyttöyhteyksien antama suoja ajan hammasta vastaan. Yhteisössämme vallitsee siis käsitys siitä, että viralliset nimet ovat jotakin tärkeää, mikä auttaa niitten säilymistä. Virallisetkin nimet lähtevät toki hyväksyttämiskierrokselle, mutta niitä kohdellaan vähemmällä kriittisyydellä kuin luontaisesti syntyneitä nimiä. Saattaa silti käydä niin, että perheessä sanotaankin aina mentävän vain Hopan ’Ford’ kyydillä mökille eikä Kaskettuun ja poikaa nimitetään kotona Jusaks ja kaupungilla vaikkapa Nickelodeoniksi eli Nickeksi ~ Nikeksi. Piispanpyöli saattaa jäädä vain asiakirjanimeksi, ja alueen asukkaat puhuvat vain Piispankylästä tai Piispankylän alapäästä. Vuosien kuluttua hallintokin ehkä siirtyy käyttämään muuta nimeä, vaikkapa Ala-Piispankylää. Virallistaminenkaan ei siis takaa nimen säilyvyyttä ja käyttöä, mutta usein kovastikin edistää sitä. Joka tapauksessa virallinen nimi voi jäädä arkikäytön ulkopuolelle tai, ehkä vielä useammin, tulla varioiduksi eli uudistua muodoltaan. Tämä tarkoittaa käytännössä epävirallisten sekundäärinimien muodostamista, mihin palataan tämän tutkielman osiossa D.
Edellisessä luvussa puhuttiin nimien muodostamisesta tarpeen tullen. Nimeämistarve ratkaistaan siis aina antamalla kohteelle tilapäisnimitys (Anderssonilla 1997:51 "spontaneous formation"). Nämä tilapäisilmaukset jäävät kuitenkin usein vain tilapäisiksi, mikä on täysin normaalia. Raimo Kajannekin (1968: 12) toteaa nimistöaiheisessa opinnäytteessään: "Huomattakoon toisaalta, että varmaan ennenkin on ollut vastakeksittyä, suppea-alaista nimistöä, joka on kadonnut muutamassa vuodessa saamatta yleistä käyttöä." Samaan tulokseen on päätynyt myös lapsenkieltä tutkinut Anneli Lieko (1998): valtaosa uudissanoista oli lyhytikäisiä, usein ainutkertaisia esiintymiä. Liekon toteamus saattaa yhtä hyvin päteä myös aikuisten luomiin uudissanoihin ja -nimiin. Vastaavalla tavalla Thorsten Anderssonkin (1997:51) luonnehtii tilapäisnimitysten muodostamista työpajaksi, jonka tuotteista valtaosa hylätään.
Vakiintuneetkin ilmaukset voivat kadota eri syistä. Merkittävin [paikan]nimien katoamisesta tehty tutkimus on Terhi Ainialan Muuttuvat nimet (1997), joka esittelee Kurhilan ja Närhilän kylien nimistön säilymistä, muuttumista ja katoamista. Ainiala (mts. 25) piti nimen säilymisen kriteerinä sitä, että yksi henkilö käyttää nimeä ja toinen tunnistaa sen; tällöin nimi on käytettävissä kommunikaatiossa. Tätä voidaan periaatteessa pitää minkä tahansa kielellisen merkin olemassaolon kriteerinä. Merkittävä syy nimen katoamiseen Ainialalla oli tarkoitteen katoaminen, ja katoamista tai muuttumista tapahtui myös paikan muuttuessa toisenlajisiksi. Referentin katoaminen vaikuttaa myös sanastoon. Vanhan agraarikulttuurin sanastoa on jo kadonnut (Sivula 1989b:267–270) ja sama pätee myös muuhun sanastoon. Esimerkiksi sotilasslangin ilmausten (Hämäläinen 1946) jälkikäteisessä tarkastelussa voidaan huomata, että monien sanojen katoamiseen on vaikuttanut myös niiden tarkoitteiden (esim. korviketee, italialainen terni-kivääri tai jatkosodan loppuvaiheen saksalainen sotilas) katoaminen elinpiiristä. Yleisellä tasolla voidaan todeta kulkineennimien katoavan – harrastajaryhmiä lukuun ottamatta – viimeistään noin sukupolvi sen jälkeen, kun kyseinen kulkine on poistunut liikenteestä. Kulkineennimen säilyminen on siis havaintojeni mukaan hyvin tiukasti sidoksissa kulkineen säilymiseen katukuvassa. Minkä tahansa nimen säilymistä edistääkin nimen sattuvuuden lisäksi myös sen yleisyys, aktiivinen käyttö. Tällöin kieliyhteisössä syntyy ikään kuin sosiaalinen konsensus siitä, että Pompannappi ja Helsinki ovat hyviä ja käyttökelpoisia nimiä. Samasta syystä myös makrotoponyymien nimet säilyvät paremmin kuin mikrotoponyymien.
Kun nimen muotoa muokataan tarkoitteen pysyessä samana, on kysymys siitä, että kieliyhteisö on hyväksyttämiskierroksen kaltaisessa menettelyssä päättänyt muuttaa nimen muotoa. Kieliyhteisössä on siis katsottu, että toinen kielellinen muoto on parempi, esimerkiksi iskevämpi tai kuvaavampi. Käytännössä monista nimistä vaeltaa synkronisesti eri rinnakkaismuotoja, ja vain aika näyttää, miktä näistä jäävät muuttuvissa oloissa jäljelle. Jos kaikki variantit ovat samaan aikaan olemassa, syntyy varianttiketjuja, mistä aiheesta kerrotaan tarkemmin luvussa D:6. Nimen muodon muuttaminen ei kuitenkaan ole aina slangijohdostyyppistä variointia tai vääntelyä. Nimen uudelleenarvioinnin tuloksia ovat osin myös nimenvaihdot ja erilaiset nimien merkitysten laajenemiset, esimerkiksi metonyyminen siirrynnäisyys. Kun pelto metsittyy tai vaihtaa omistajaa, sen nimi voidaan vaihtaa. Henkilö taas voi vaihtaa etunimensä, jos hän ei ole tyytyväinen siihen muodon, tyylin tai sivumerkitysten vuoksi. Monissa kulttuureissa lapsille ja eläimille annetaan nuorina nimet, joskus jopa ennen lapsen tai poikasen syntymää. Näitä voidaan kulttuurin sallimissa rajoissa muokata ja vaihtaa, jos ne eivät kuvaa kohdettaan tai ole rakenteeltaan tai tyyliltään onnistuneita. Nimen muokkaamiseen johtavia tekijöitä on siis monia ja niin on muokkauskeinojakin.
Nimien muotojen muuttamiseen on siis useita syitä. Virallisen nimen fonotaksi voi olla hankala tai sitten halutaan tavoitella toisenlaista tyyliä. Jossain määrin nimien muokkaamisessa saattaa olla kyse myös niiden sovittamisesta suuhun, ns. omaksi ottamisesta. Kuten Musta Maija -esimerkki tuonnempana osoittaa, nimeä voidaan muuntaa myös kuvaavuuden takia.
Overdrive.fi-keskustelija impala67:n mukaan lempinimiä muodostuu jo siitä, että ajoneuvojen merkit ja mallit lausutaan suomen kielellä ilman, että yritetään "viäntää niitä ulukomaankirjaimia". Hän mainitsee mm. Piskainin 'Chevrolet Biscayne' ja Pellairin 'Chevrolet Bel Air'. Vaasalainen starcraft (OD) taas kertoo työkavereidensa suomentaneen Cadillacin nimen muotoon Karin lakki. Nimestä Tanari 'Ford Taunus' informantti H1 toteaa sen olevan "ihan vaan suomennos". Suomalaistamista voidaan kuitenkin pitää myös kyvyttömyytenä:
H1: (Servoletti) Tulee vaan siitä et keskisuomalaiset ei osaa ääntää
H1: (Hyrsleri) Kaikki papat sano kun olin pikkupoika, tuskin enää käytetään.
H1: (Rorke) Pohjalaiset sanoivat näin, yleistyi täälläkinpäin pilailumielessä, siskonpoika sanoo vieläkin.
H1: (Jagge 'Jaguar') Kuka osaa g:n ääntää (versus Jakke)
T18 mainitsee esimerkiksi Talbot Horizonin vääntymisen Horiskoksi ja Nissan Bluebirdin vääntymisen Luupääksi ja toteaa vanhemmistaan, että "vanhempien ihmisten kieli ei oikein taivu englantiin". H59 taas toteaa Peugeot'n olevan suomeksi Pösö, "ku ei suomalainen osais lausuu". Kielellinen osaamattomuus tai kykenemättömyys on toisinaan tuottanut suuriakin traumoja (Nuutinen 1994: 69). Esimerkiksi eräs somerolaismies oli ärrävikaisena keksinyt kaikille asioille r:ttömät nimet, kuten esimerkiksi temppelikelkka 'kirkkoreki' (H43). Virallisten nimien monimutkaisesta asusta on esitetty räväkkääkin kommenttia. T4 toteaa suomeen mukautettujen nimien olevan helpompia lausua kuin "autotehtaiden palveluksessa olevien markkinointikonsulttien (joskus ilmeisen juovuspäissään) keksimiä kummallisia markkinanimiä kuten SsangYong, Xantia, Horizon ja Bluebird" Virallisten nimien sovittaminen suomeen neutraalisti ilman lisämerkityksiä luokitellaan siis kansan näkökulmasta joko suomentamiseksi tai kyvyttömyydeksi sen mukaan identifioituuko informantti itse mukaan suomentajajoukkoon vai ovatko suomentajat toisia, esimerkiksi vanhuksia tai toispaikkakuntalaisia.
Lapsuudesta jääneitä samantapaisia nimiä taas pidetään ehkä sympaattisempina. Jonkin nimen tai sanan jääminen lapsuudesta käyttöön lähipiirin kesken ei vaikuta lainkaan tavattomalta. H15 ja H16 keskustelussa haastattelutilanteessa kävi ilmi, että molemmilla naisilla oli traktorille käytössä lapsenkielinen nimi, H15:lla Trakkoni ja H16:lla Pranktoni. Erityisen kiinnostavaa oli, että H15 selitti nimimuotoa sanoen "Se on vähän niinku Ekypti". Minkään kyvyttömyyden tai suomalaistamisen mainitsemisen sijasta hän siis otti esiin toisen hankalaääntöisen nimen.
Slangijohdoksista ja slangista kommentoidaan tieteellisessä kirjallisuudessa usein, että loppumattomalta vaikuttavan suffiksaation ja varioinnin tarkoitus on tuottaa muodikkaita ja iskeviä nimiasuja ja sanoja kulahtaneitten tilalle. Jossain määrin näinkin toki saattaa olla, mutta tämän tutkimuksen informantit eivät ole tällaista kuitenkaan sanoneet. Esimerkiksi H18 toteaa epävirallisen nimen vaihtumisesta Pietarsaaressa varsin neutraalisti: "Ennen se oli Volkkari, nyt Volo."
Nimen muokkaaminen voi kuitenkin tyyliseikkojen ja fonotaksin sijasta johtua pyrkimyksestä tarkempaan kuvaavuuteen. Seuraava esimerkki osoittaa hyvin, miten nimen etymologioinnissa voidaan kohdata ongelmia ja miten nimi voi olla samanaikaisesti ehkä useampaakin lähtöä. Joka tapauksessa selityksissäkin pyritään korostamaan nimen kuvaavuutta:
Poliisin pakettiautot olivat vakiintuneesti mustia tai violetteja aina 1970-luvulle asti, vaikka niiden nimitys Musta Maija ei varsinaisesti kulkineen väriin viittaakaan. Turun Sanomien toimittajan Aimo Massisen mukaan nimitys on melko varmasti käännöslaina:
Mustan Maijan juuret ovat 1800-luvun alun Bostonissa, jossa vaikutti roteva musta nainen Mary. Hänen sanottiin vastaavan voimiltaan pariakin normaalimiestä. Kun Marylla oli tässä USA:n kaupungissa täysihoitola, vieraitten joukossa oli usein myös levottomia aineksia, jolloin voimakas Mary joutui taltuttamaan heidät. Muutenkin musta Mary auttoi mielellään poliisia. >Käsite siirtyi sittemmin pidätettyjen kuljettamiseen tarkoitetun auton lempinimeksi Black Maria -nimellä ainakin Englannissa. Helsingissäkin puhuttiin esimerkiksi 1920-luvulla Mustasta Marista, mutta nimi muuttui varsin nopeasti kansan suussa Mustaksi Maijaksi. (TS 6.4.2002.)
Viikkoa myöhemmin Aimo Massinen esittää yleisöpalautteen johdosta vaihtoehtoisen etymologian.
Mustan Maijan alkuperää koskevaan vastaukseen tuli pariltakin lukijalta, Jorma Vänttiseltä ja Jarmo Rautiolalta, vielä täydentävä selitys, jonka mukaan Helsingin poliisissa olisi aikoinaan palvellut myös musta Maija tai Mari -niminen hevonen, joka vankkureineen hoiti poliisiauton virkaa siihen aikaan kun autoja ei ollut tai ne olivat harvinaisia. (TS 13.4.2002.)
Autoilun alkuaikoina poliisin umpiautot olivat mustia ja myöhemmin violetteja. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että nykyisten sinivalkoisten poliisiautojen aikana nimityksen Musta Maija käyttö olisi vähentynyt, mikä lienee seurausta siitä, että nimen tarkoite ei enää vastaa nimeä. Alkujaan elliptistä Maijaa sen sijaan kuulee usein käytettävän. Kun värinilmaisu häviää nimityksestä, ristiriita tarkoitteen ominaisuuden kanssa katoaa myös. Maijaa vastaavia esimerkkejä on myös Ainialan paikannimitutkimuksessa. Ainiala (1997: 162) mainitsee myös joitakin pellonnimiä, jotka ovat säilyneet luontoniminä, vaikka niitten tarkoite, pelto, onkin kadonnut. Luettelon nimiä ovat mm. Hitto, Koukkula, Puurosaari, Syväoja, Korvenniittu ja Yläroi(h)na. Nämä eivät kuitenkaan näytä pellonnimiltä (eivät sisällä esim. lekseemiä pelto, ja ne ovat saattaneet olla luontoniminäkin käytössä jo ennen viljelyksen raivaamista tai lähitienoon niminä. Kun nämä eivät koskaan ole ahtaasti peltoon viitanneetkaan, ne eivät tietysti ole pellon kadotessa kadonneetkaan. Korvenniitusta taas kannattaa huomata, että pellot usein aloittavat elämänsä niittyinä ja peltoviljelyn päätyttyä muistuttavat niittyä vielä pitkäänkin. Viimeisenä katoavat usein vanhat sarka- ja reunaojat ja heinäinen kasvillisuus. Koko prosessi kestää pitkään, joten kohde on vielä vuosikymmeniä tunnistettavissa maastossa ja nimeä voidaan käyttää "historiallisesti" (ks. Ainialan alaviite 4 mts. 206). Nimen kuvaavuus ei sinänsä takaa nimen säilymistä, mutta joka tapauksessa nimen kuvaamattomuus saattaa hyvinkin haitata niin paikannimistössä kuin kulkineennimistössäkin. Jos Maijan tapaan helppo ratkaisu, tässä tapauksessa ellipsi, nimen "korjaamiseksi" on olemassa sitä voidaan hyvin käyttää.
Maijan tapauksessa nimessä oli ikään kuin virhe, joka muokkaamalla poistui. "Virheellisyyttä" ei kuitenkaan aina vaadita, vaan nimen kuvaavuutta voidaan lisätä muutenkin. Esimerkiksi traktorin virallisesta merkkinimestä Allis Chalmers voidaan muokkaamalla saada Kallis Jalmari, joka kuvaa virallista nimeä paremmin traktorin asemaa renkinä ja sen kallista hintaa.
Nimien merkitysalan muuttamista ja muuttumista on sekä teoreettiselta kannalta että aineiston analyysin osalta käsitelty luvussa D:7
.Siirry seuraavaan päälukuunB:3 Alueellinen, sosiaalinen, sukupuolinen ja tilanteinen variaatio