Hae kulkineennimiä:
Edellä kävi ilmi, että kielellisen merkin käsite on hyvin laaja ja kattaa sanojen ja nimien lisäksi kaikenlaista morfeemeista idiomeihin. Leinon näkemyksen (2008: 157–158) mukaan kielelliset yksiköt muodostavat kärjellään seisovan kolmion, jonka alaosassa ovat monimerkityksiset ja harvalukuiset morfeemit ja yläosassa harvemmin käytetyt ja nopeammin uusiutuvat laajat yksiköt. Kulkineennimen käsitteen rajaamiseksi on edettävä kohti (yksittäisen) sanan käsitettä. Yleisnimen ja erisnimen välinen rajanveto voidaan tässä vaiheessa lykätä tuonnemmaksi, koska esimerkiksi VISK:in rakenteesta voidaan päätellä, että niin yleis- kuin erisnimet ovat substantiiveja (§ 553). Seuraavassa pohditaan, milloin merkki on siis yksittäinen sana tai nimi, milloin näitä laajempi määritelmä?
Kuten edellä on todettu, kielellisen merkin maksimilaajuus on siis oikeastaan kiinni siitä, minkä kokoisen yksikön ihminen kykenee kerralla hahmottamaan ja kokonaisena vaivatta tuottamaan. Tämä on vielä varsin laaja käsite. Sen sijaan yksittäisen sanan määritteleminen on hankalaa ja vedenpitävää sanan määritelmää ei oikeastaan ole olemassakaan. Eräs kriteeri sanan erottamiseen on myös perinteisesti ollut oikeinkirjoitus, ja siis sanaväli, ainakin ortografista sanaa määritettäessä (Karlsson 1998: 87). Saman toteaa ehkä hiukan humoristisesti myös Esa Itkonen:
Jokainen lingvisti joutuu välttämättä ottamaan kantaa siihen, mitkä ovat hänen tutkimansa kielen sanoja. Hänen kannanottonsa käy ilmi siitä, miten hän jaksottaa kirjallisessa muodossa antamansa esimerkit eli mihin hän sijoittaa välilyönnit. Jokainen kahden välilyönnin rajaama yksikkö on ex definitione sana. (Itkonen 2008: 35)
Tällainen oikeinkirjoitukseen perustuva määritelmä on tietysti perin primitiivinen ja oikeastaan kehäpäätelmän omainen: erilliset sanat ovat erilleen kirjoittavia ja toisaalta erilleen kirjoitettu on sana. Itkonen (mts. 35–36) on tiivistänyt listaukseksi erilaisia fonologisia (A), morfologisia (B) ja syntaktisia (C) kriteerejä, joiden perusteella sanuutta voi arvioida:
Myös Karlsson (1998: 83–88) mainitsee joitakin samantapaisia testejä tai kriteerejä (sanan esiintyminen yksinään, permutoinnin vapaus jne.). Itkonen (mp.) toteaa, että sanan määrittelyssä käytetään useantyyppisiä kriteerejä, eivätkä nämä aina lankea yhteen eivätkä aina tunnu kovin vedenpitäviltä. Koko aineiston "testauttaminen" tällaisella testipatterilla tuskin on tarpeellista, mutta kokeilen seuraavassa alaluvussa hetken kuluttua muutamia näistä. Sitä ennen silmäämme vielä lyhyesti oikeinkirjoitusta eräänlaisena sanan ja nimen yksittäisyyskriteerinä.
Kuten termit yhdyssana ja sanaliitto pyrkinevät kuvastamaan, yhdyssanassa kyse on yhdistetystä mutta yhdestä sanasta, kun taas sanaliitossa on kyse kahden tai useamman sanan liitosta. Yhdyssanojen ja sanaliittojen ero kuitenkin on perinteisesti horjuva ja osin sopimuksenvarainenkin. Näin ollen oikeinkirjoitus ei välttämättä todista luotettavasti, onko kyse yhdyssanasta vai sanaliitosta, mutta antaa tästä toki viitteitä.
Paikannimistössä oikeinkirjoitus ei kuitenkaan sovellu kriteeriksi senkään vertaa kuin sanastossa. Paikannimistön oikeinkirjoituksessa on nimittäin päätetty kirjoittaa nimenosat ensisijaisesti yhteen (Takarantaanmeneväpelto, Hakaniementori, Mikkosenkuokkamaa, Joentaka). Näin on ilmeisesti menetelty, koska on haluttu korostaa nimen yhtenäisyyttä. Nimen pituudesta ja sen osien lukumäärästä huolimatta nimellähän on nimistöntutkimuksessa perinteisesti ollut vain yksi merkitys eli viittaus (denotaatio), ts. Hakaniementori on erääseen aukioon viittaava nimilappu, joka ei sen syvemmälti merkitse mitään. Joitakin nimityyppejä on toki mm. selvyyssyistä kirjoitettu myös erikseen (Aleksis Kiven katu, Pikku Huopalahti), mutta nimen sisällä oleva väli ei tarkoita ilmauksen jakautumista eri nimiksi. (Siihen, että nimet koostuvat jonkinlaista itsenäisyyttäkin omaavista osista, palataan myöhemmin C- ja E-osioissa.) Paikannimistössä siis kirjoitetaan usein sellaisiakin ilmauksia yhteen, jotka muussa ympäristössä saattaisivat hyvinkin päätyä erilleen kirjoitettaviksi, eikä tehty kielenhuollollinen ratkaisu välttämättä ole lainkaan ongelmaton. Henkilönnimiä ja yritysnimiä taas koskevat aivan omat oikeinkirjoitussääntönsä, ja kulkineennimiä ei oikeastaan edes normiteta.
Tästä voitaisiin päätellä, että viittaustasoltaan proprisessa kulkineennimistössä oikeinkirjoituksesta ei ole kriteeriksi, viittaustasoltaan appellatiivisessa sitä vastoin jonkin verran paremmin.
Koska myöhemmin esitettävällä tavalla kulkineennimistöön kuuluu sekä appellatiivisia että proprisia ilmauksia, ongelmaksi tulee sen määrittäminen, milloin esimerkiksi sanaliiton näköinen (sanavälin sisältävä) ilmaus on tulkittavissa yhdeksi kielelliseksi merkiksi tai konventionaaliseksi symboliseksi yksiköksi, millä kriteerein ja perustein tämä tulkinta tehdään ja kuka tämän rajan vetää. Uskon että tällainen tarkka rajanveto ei ole mahdollistakaan, sillä ilmauksen leksikaalistumis- tai konventionaalistumishetki ei ole tarkasti määritettävissä. Osin yksikön konventionaalistuneisuutta varmaankin arvioidaan myös sen mukaan, miten hyvin ilmaus muistuttaa muita vakiintuneita yksiköitä, erityisesti samassa aihepiirissä.
Kulkineennimet ovat siis yleis- tai erisnimiä, joiden tarkoite on kulkine. Tarkoite ei voi esimerkiksi olla kulkineen osa tai sen omistaja. Tutkimusaineistoa poimittaessa on kiinnitetty huomiota juuri siihen, mikä tarkoite on kyseessä. Aineistoa poimiessani olen etsinyt nimiä, sanoja ja sanaliittoja, joiden tarkoite on ollut kulkine, kulkinemerkki tai -malli tai jokin laajempi kulkineryhmä. Olen tehnyt rajauksen subjektiivisesti pyrkien arvioimaan, onko ilmauksen viittaussuhde uskottava, ts. onko kohtaamani kielenilmaus viitannut kulkineeseen tai kulkineryhmään.
Tutkimusaineisto onkin jatkumo lyhyistä selvistä nimistä kohti yhä satunnaisempia ja monimutkaisempia määritelmän- tai hokemanluontoisia ilmauksia. Selvästi nimiltä tuntuvat lyhyet, yleiset ja vakiintuneet nimet (Kupla), erityisesti, jos ne eivät muistuta mitään suomen kielen sanaa (Volkkari, Mitsu). Tulee myös huomata, että eräällä tapaa epävirallisen nimen nimeyttä vahvistaa se, että nimessä näkyy myös virallinen nimi. Myös yhdyssanan muotoiset nimet tuntuvat selvästi yksittäisiltä yksiköiltä (Kuurakyttyrä, Kyrpäjyrä, puukylkifarkku). Genetiivialkuisten sanaliittojen tai yhdyssanojen oikeinkirjoitus horjuu suomen kielessä yleensäkin, minkä vuoksi genetiivialkuiset nimet vaikuttavat jälleen hivenen erillisemmiltä (Korson Lada, Hitlerin kosto, Kirvesmiehen Mustanki). Näittenkään nimeyttä tuskin on välttämätöntä hylätä, vrt. esim. Velskolan Pitkäjärvi mutta toisaalta Mikkolan Jussi. Jos taas Hitlerin kosto on yksi perustason yksikkö, eikö sitä kommentoivan nimen De Gaullen kosto ihmiskunnalle tulisi olla sitä myös?
Tutkimusaineistoon on tarjottu muun muassa ilmauksia Osta Opel, ympyrä ja nuoli, siin on sulle loputon huoli; Fiat. Matojen sukua.;Baijerilainen Mutteri-Wiritys, O josta tulee ongelmia; Fossiilin Omistaa Ruma Dekaani ja Galvanoidut Listat Sivuilla. Näistä olen sulkenut pois vain kaksi ensimmäistä, jotka ovat selvästi kaskumaisia tai hokemia. Niin sanotut bakronyymit, eli ikään kuin lyhenteistä takaperoisesti muokatut nimet (tässä kantoina BMW, Ford ja GLS), viittaavat virallisen nimen kautta tarkoitteeseensa niin voimakkaasti, että olen pitänyt myös niitä aineistoon kuuluvina niminä. Ainakaan sanojen järjestystä bakronyymeissä ei voi vaihtaa ilmauksen idean katoamatta, ja ainakin osin aineiston bakronyymit ovat itsenäisiäkin esiintymään kykeneviä yksiköitä. Itsenäisenä esiintyminenkin on tosin hankala kriteeri: Mikä tämä on? → Oo josta tulee ongelmia. vrt. Mikä tämä on? → Appilan pappilan apupapin papupata. Muitakin enemmän tai vähemmän onnistuneita esimerkkilauseita voidaan keksiä: Ajatko Oolla, josta tulee ongelmia? Vieläkö sulla on (se) Baijerilainen Mutteri-Wiritys? O josta tulee ongelmia levisi huoltoaseman pihalle. Katos, sulla on oikein Galvanoidut Listat Sivuilla. Galvanoidut Listat Sivuilla on se Skodan parempi malli. *Kannattaskohan sunkin ostaa toi Osta Opel, ympyrä ja nuoli, siin on sulle loputon huoli?
Kun yhtäältä ainakin paikannimistössä nimeksi voidaan hyväksyä lähes mitä tahansa ja toisaalta sanastossa yksittäisen itsenäisen sanan erottaminen ei ole täysin ongelmatonta, voitaneen päätyä siihen, että yksiselitteistä rajaa nimen ja määritelmän (tai muun pitemmän ilmauksen) välille ei ole mahdollista vetää.
Aiemmassa lisensiaatintutkielmassani olen puhunut kattokäsitteenä kulkineennimityksistä ruotsalaista terminologiaa mukaillen (ks. Seppälä 2009). Käyttämällä termiä nimitys pyrin korostamaan sitä, että tutkimusaineistossa oli ja on yhä edelleen sekä erisnimiä että yleisnimiä. Suomalaiset nimistöntutkijat taas ovat toisinaan kokeneet, että nimi tarkoittaa nimenomaan erisnimeä ja että nimitys näin tarkoittaisi yleisnimeä eli appellatiivia. Tieteellisessä tutkimuksessa termit toki tarkoittavat sitä, miten ne kulloinkin määritellään tai sitä, mihin merkitykseen ne ovat vakiintuneet. Mikäli suomalaisten nimistöntutkijoiden luokitteluun päädyttäisiin, olisi ehkä syytä ryhtyä puhumaan erisnimen parina *yleisnimityksestä yleisnimen sijaan. Tähän tuskin on tarvetta, ja oikeastaan kansainvälinen esikuvakaan ei tätä tue (esim. les noms appellatifs). Jos siis lähdemme siitä, että sekä eris- että yleisnimet ovat nimensä mukaisesti nimiä (ja nimisanoja eli substantiiveja), herääkin kysymys, mitä nimitykset sitten oikein ovat?
Jos nimenkin tarkasta määritelmästä on epäselvyyttä, nimityksen määritelmästä sitä lienee vieläkin enemmän. Nimitys lienee johdos verbistä nimittää. Ilmeisesti sekä nimetä että nimittää taas pohjautuvat substantiiviin nimi. Nimittää-verbillä on toki oma erityiskäyttönsä virkaan tai tehtävään nimittämistä tarkoittavana sanana, mutta monessa suhteessa molemmat verbit tarkoittavat jonkin objektin varustamista nimellä. Ilmeisesti tästä syystä monissa maallikoitten tuottamissa teksteissä sanoja nimi ja nimitys käytetäänkin lähes sekaisin. Verbeillä nimetä ja nimittää lienee kuitenkin jonkin verran merkityseroa. Jos vertaamme niitä rakenteellisesti samantapaiseen paralleeliin kivetä ja kivittää, huomaamme, että jälkimmäinen verbi tuntuu toistuvammalta tai jatkuvammalta toiminnalta. Jos siirrämme tämän merkityseron takaisin ensimmäiseen sanueeseen, voimme katsoa, että nimeäminen on enemmänkin kerrallinen, lopulliseen tulokseen johtava suoritus, kun taas nimittäminen on jotain sellaista, jota tehdään toistaiseksi. Vielä tilapäisempää on nimitteleminen, jossa henkilöä tai asiaa kutsutaan tilapäisesti jollakin nimellä, jonka tiedetään olevan hänelle varsinaisesti kuulumaton. On hienoviritteinen ero siinä, onko kulkine nimetty Mustaksi Surmaksi, nimitetäänkö sitä Mustaksi Surmaksi vai onko kyse peräti siitä, että sitä nimitellään Mustaksi Surmaksi. Edelleen voidaan miettiä, onko sama asia, käytetäänkö siitä nimeä Musta Surma vai nimitystä Musta Surma.
Tästä johdattelusta voidaan päätyä sellaiseen näkemykseen, että nimen ja nimityksen ero saattaakin loppujen lopuksi olla ilmauksen vakiintuneisuudessa ja sen käytön hyväksyttyydessä eikä niinkään ilmauksen lajissa (eris- tai yleisnimi tai jokin tätä laajempi määritelmänomainen ilmaus). Toki on niin, että pitkät määritelmänomaiset ilmaukset tuntuvat usein myös tilapäisemmiltä ja ovat näin "nimityksiä".
Tutkimusaineiston rajaamiseen palataan vielä lyhyesti luvussa A:2.2.1. Seuraavaksi siirrymme pohtimaan yleisnimen ja erisnimen eroa lyhyesti.
Siirry seuraavaan alalukuunA:1.4 Erisnimi vs. yleisnimi