D:3.1 Yleiskuva sekundäärinimiin sisältyvästä suomen fonotaksiin mukauttamisesta

D:3.1.1 Vierassanojen mukauttaminen viralliseen kieleen

Jo kohta parikymmentä vuotta vanhan Nykysuomen sanavarat -teoksen Vierassanat-artikkeli (Sajavaara 1989: 96–99) esittelee yksityiskohtaisesti ja selvästi säännöt, joiden mukaan vierassanat mukautetaan suomeen. Näiden sääntöjen pohjalta olen tiivistänyt "vierassuomen äännehistorian", joka koskee nykyaikaisia lainasanoja:

• 1) Lainattavassa sanassa olevat äänteet, joille on vastine suomen kielessä, säilyvät.
• 2) Lainattavassa sanassa olevat b, g, d ja f säilyvät.
• 3) c korvataan etuvokaalin edellä s:llä ja takavokaalin edellä k:lla.
• 4) z korvataan yleensä ts:llä; joskus z on säilynyt.
• 5) Konsonanttiloppuisten sanojen lisätään loppuun i, harvoin a.
  • 5.1) Jos lainasanan ääntyvä tai kirjoitettu muoto päättyy k- ,p-, t- tai s-äänteeseen, tämä kahdennetaan.
  • 5.2) Jos lainasana on sellainen, että se suomalaistuisi kaksitavuiseksi sanaksi tai vastaavaksi useampitavuiseksi sanaksi, myös muut sananloppuiset konsonantit saattavat kahdentua. b, g ja d eivät kuitenkaan kahdennu koskaan. f kahdennetaan usein ääntämyksessä, mutta kirjoitetaan vain yksinäiskonsonanttina [myöhemmin myös surffata-tyyppinen kirjoitusasu on sallittu].
• 6) Sananloppuiset vokaalit säilytetään. Englantilaiset y-loppuiset sanat mukautetaan ääntämystä vastaavasti -i-loppuisiksi.
• 7) Sananalkuiset konsonanttiyhtymät säilytetään "uudemmissa lainasanoissa"

Kommentti sääntöön 4:
Sajavaaran esittämän esimerkistön mukaan z on ilmeisesti säilytettävä lähinnä sananalkuisissa asemissa. Lähdettä tai taustaa Sajavaara tälle ei esittele, mutta on syytä uskoa, että kirja noudattelee tuolloin vallinnutta ja edelleenkin vallitsevaa kielenohjailun kantaa, mitä z:n mukauttamiseen tulee. Sääntö kuitenkin vaikuttaa hieman erikoiselta kolmanteen sääntöön verrattuna – onhan omituista, että sekä sananalkuisena että sanansisäisenä varsin samalla tavoin ääntyvä vieras äänne substituoidaan kahdella eri äänteellä tai grafeemilla ja vieläpä selvää sääntöä ja asiaperustetta mainitsematta.

Sanan sisällä z:aa vastaava ts on luultavimmin tarkoitettu äännettäväksi kuten suomen kielen ts-yhtymä, jota pidetään vakiintuneesti kahtena eri äänteenä eikä affrikaattana. Koska "oikeassa" suomen kielessä ei esiinny sananalkuisia konsonanttiyhtymiä, z-äännettä ei ole voitu merkitä kahdella konsonantilla sanan alussa, vaan vierasperäinen z-kirjain on ollut tarpeen säilyttää. Tästä voitaisiin myös johtaa analogisesti olettamus, että tarkoituksena on ollut sananalkuisen z:n ääntäminen affrikaattana. Sajavaarakaan ei esitä z:n mukauttamisohjetta sääntönä, vaan toteaa, että näin yleensä on ja jättää ilmiön lähinnä "yleisen konsensuksen" varaan. Samalla vältytään pidemmiltä perusteluilta, jotka johtaisivat laajempiin pohdiskeluihin ts-äänneyhtymän affrikaattaluonteesta ja z-merkin käytöstä oikeinkirjoituksessa Agricolan ajoista lähtien. Se, että kirjainta z edustaa äännejono ts liittynee saksan kielen vaikutukseen (Suomi 2006: 176). z:n ja ts-yhtymän ääntämisen erilaisuutta pohtiva voi lausua ääneen sanoja *zoologia, *maitozoologia, *pizza ~ pitsa ja *metsä ja analysoida näitä foneettisesti tietokoneitse; merkittäviä eroja tuskin löytyisi. Selvyyden vuoksi olisi kuitenkin järkevää merkitä tämä yksi ja sama kvantiteetiltaan lähes vaihtelematon äänne kaikissa sanoissa samalla merkillä. Itse olisin z:n kannalla, mutta ts on vakiintunut yleisesti käyttöön. Erot ts-yhtymän ja z-affrikaatan välillä ovat usein enemmänkin fonologisia kuin foneettisia, eikä niiden ole välttämätöntä vaikuttaa kirjoitusasuun.

D:3.1.2 Vierassanojen mukauttaminen epävirallisessa kulkineennimistössä

Sajavaaran (1989: 96–97) tekstistä tiivistämäni säännöstö on sinänsä selvä ja kattaa valtaosin kielenhuollon näkemyksen suomalaistamisesta. Rahvaan suomalaistamiskäytännöt ovat ymmärrettävästi monipuolisempia kuin säännöllisyyteen pyrkivän kielenohjailun. Kansa haluaa joissakin kohdin säilyttää alkukieltä nimeä sävyttääkseen ja sen alkuperästä muistuttaakseen, toisinaan taas hieman voimakkaammin mukauttaa nimeä suuhun sopivaksi.

Aineiston suomalaistetut sekundäärinimet noudattavat pääosin edellä esitettyjä sääntöjä. Vierasperäisten konsonanttien säilyttäminen ei kuitenkaan ole aivan yhtä yleistä kuin vierassanoissa. Variaatiota nimiin tuottaa se, että nimi on saatettu lainata sekä äännetystä että kirjoitetusta kielestä. Mukauttamisen pohjana oleva äännös saattaa myös olla suomen- tai muunkielisen henkilön suusta, jolloin ääntämys ei välttämättä ole foneettisesti täysin alkukielisen kaltainen. Monesta nimestä on juonnettu sekä kirjoitetun että puhutun kielen mukainen mukaelmalaina ja lisäksi näitten välimuotoja. Esimerkiksi Studebakerin jälkiosasta on mukailtu muodot Pakkeri, Bakkeri ja Beikkeri, joista viimeisen sisältämän ei-diftongin taustalla on juuri baker-sanan englanninkielinen ääntämys. Alkukielisen ääntämyksen jäljitteleminen on johtanut jopa lähes hyperkorrekteihin muotoihin, kuten nimissä Cadillac → Cähdiläkki, Peugeot → Pögöö ja De Soto → DeSodo. Hyperkorrektius lienee myös eräs keino sävyttää nimiä. Eräänlaisena hyperkorrektiutena voidaan pitää lainanimien voimakasta, tiedostettua mukauttamista murteeseen. On kyseenalaista, voidaanko nimityksiä (Ifa →) Ihva, (GMC →) Kempsu, (Mitsubishi →) Mihtupihti ja (Saab → Saappi →) Soappi pitää nykyaikana enää sävyttömänä kielenä, ainakaan kirjoitetussa kielessä. Toisen sääntökohdan rikkominen on kuitenkin yleistä niin sanotussa sivistymättömässä kielenkäytössä, jota aineiston nimitykset edustavat (Nuutinen 1994: 64–79), eikä se välttämättä sävytä niitä rahvaanomaisiksi.

Hieman korjattuna tämän luvun alussa esitetty säännöstö tulisi kuulumaan:

• 1) Lainattavassa sanassa olevat äänteet, joille on vastine suomen kielessä, säilyvät. Jos kuitenkin äänteiden säilyttäminen tuottaisi monimutkaisia äänneyhtymiä, ne tulee sieventää suomalaisemmiksi. Sananalkuisissa konsonanttikasaumissa säilytetään yleensä viimeinen konsonantti, sanansisäisissä ensimmäinen konsonantti. Erityisesti klusiilit tapaavat usein säilyä. Vieraskielinen vokaaliaines lainataan sellaisessa muodossa, kuin sen suomalainen kielenkäyttäjä kuulisi. h katoaa usein, jos se ei ole sanan alussa tai vokaalien välissä.
• 2) Lainattavassa sanassa olevat b, g, d ja f saattavat säilyä, jos kielenkäyttäjä on halunnut korostaa nimen vieraslähtöisyyttä. Erityisesti b ja g korvautuvat kuitenkin usein soinnittomilla klusiileilla niin ääntämyksessä kuin kirjoituksessakin. Varsinkin johdoksissa d pyrkii muuttumaan r:ksi tai t:ksi murteiden käytännön mukaan. Tämä lienee seurausta siitä, että d ei suomessa osallistu konsonanttiyhtymiin hd-yhtymää lukuun ottamatta.
• 3) c korvataan etuvokaalin edellä s: llä ja takavokaalin edellä k: lla. Sääntöä rikkomalla voidaan olla humoristisia (Kivikki, Kitikka, Soobra).
• 4) z korvataan yleensä ts:llä, joskus myös s:llä
• 5) Konsonanttiloppuisten sanojen loppuun lisätään i. Jos lainasanan ääntyvä tai kirjoitettu muoto päättyy k-, p-, t- tai s-äänteeseen, tämä kahdennetaan. Usein kahdennetaan myös sananloppuinen f, toisinaan b ja g. Sananloppuisia puolivokaaleita, nasaaleja ja likvidoita ei kahdenneta.
• 6) Sananloppuiset vokaalit säilytetään. Englantilaiset y-loppuiset sanat (Caddy ym.) mukautetaan ääntämystä vastaavasti -i-loppuisiksi.
• 7) Lyhenteissä olevat kirjaimet luetaan suomalaisten kirjainnimien mukaan.

D:3.1.3 Suulliset ja kirjalliset nimimuodot lähtökohtana

Kulkineiden nimissä originaalinimen kirjoitettuun ja suulliseen muotoon perustuvien mukaelmalainojen osuudet ovat varsin tasapainoiset. Perinnäisessä kielikontaktitilanteessa sanojen lainaaminen sen sijaan on perustunut pääasiassa puhutun kielen lainaamiseen. Kulkineen (vieraskielinen) valmistaja ja suomenkielinen ostaja eivät ole henkilökohtaisesti tavanneet lainkaan, toisin kuin taas luultavasti on käynyt aikoinaan balttilaisen, nykyliettuan žìrnis-sanaa vastaavan sanan lainautuessa suomen herneeksi (Häkkinen 1997: 105). Lainaoriginaalina toimineet kulkineennimien ääntämykset ovat siis lähinnä peräisin kulkineita välittäneiltä henkilöiltä, joiden kielitaito on ollut hyvin kirjava. Nimen kirjoitettu muoto sen sijaan on lukenut jokaisessa yksittäisessä tuotteessa, mainoksissa ja kauppakirjoissa ja ollut näin helposti suomalaisen tavoitettavissa. Joissakin tapauksissa (esim. Peugeot, Ferguson, Jeep) vieraskielinen äänneasu on ollut foneettisesti niin outo, että kirjallisesta muodosta lainaaminen on ollut sen vuoksi erityisenkin luontevaa. Vastaavanlaisia ilmiöitä – tosin eri mittakaavassa – on ollut myös englannin sanojen lainautumisessa amerikansuomeen. Jotkin sellaiset sanat, jotka ovat esiintyneet amerikansuomalaisten näköpiirissä usein kylteissä tai ovat olleet foneettisesti erityisen ongelmallisia, on mukautettu amerikansuomeen kirjallisen muodon perusteella. Puhuttu kieli ei siis välttämättä ole lainaamisessa niin yksinomaisessa asemassa kuin joskus on ajateltu.

Ohita seuraavat yksityiskohtaisemmat alaluvut ja siirry suoraan seuraavaan päälukuunD:4 Puhtaitten sekundäärinimien muodostaminen

Siirry seuraavaan alalukuunD:3.2 Konsonanttien mukauttaminen